Viiden vuoden aikaan on useamman kerran tullut otettua iskua joka puolelle kehoa. Joku voisi ajatella, että tämä ei ole minun juttu ja jättää sen siihen. En tietenkään suostu ajamaan kyseisellä hevosella hetkeen, ennenkö olen taas varma, että nyt tarvitaan taas elämään jännitystä. Aina jännän paikan tullen, sen paineen tuntee ohjissa ja tietää, että kohta maisemat vaihtuvat. Syke nousee molemmilla eikä jarrujen löytymisestä ole aina varmuutta. Hevosta valjastaessa tulee aina mietittyä, että minkähänlainen lenkki tänään on edessä. Ainahan se on mukava tulla ehjänä takaisin tallille. Ihan sama onko kärryillä vai selässä, aina saa olla hereillä. Jo pelkkä auton kohtaaminen tiellä saa sykkeen nousemaan ja toivomaan, että jospa tästä mennään nätisti ohi. Aina se ei onnistu... Saan aina kaikenlaisia ideoita, kuten ratsastin kerran ilman satulaa tiellä ja auto tuli vastaan. Siinä sitä sitten pompittiin melkein kyljeltä toiselle ja samalla roikkumalla hevosen harjassa kiinni. Mietin vain sillä hetkellä sitä, että mitenhän tässä käy. Hengissä siitäkin selvittiin. Tämä oli vielä pientä siihen verrattuna mitä olen kokenut. On menty kuperkeikalla alamäessä ympäri, tiputtu kärryiltä, saatu kaviosta sekä hampaista ja kaikkea muuta pientä lisänä. Tässä minä silti olen, vahvempana kuin aikaisemmin.
Ravihevostenhan kanssa käydään usein tai silloin tällöin raveissa. Meidän kohdalla se on silloin tällöin. Sitä jännityksen määrää ei pysty sanoin kuvailemaan. Se alkaa hyvissä ajoin jo ennen kyseistä kilpailuhetkeä. Kädet täristen toisinaan ärräpäitä sanoessa hevonen on valjaissa vartissa, jonka jälkeen voi alkaa supattelemaan hevoselle, että jos vaikka tänään ravaisit. Jos lämmitys menee hyvin, syke nousee entisestään ja korkeimmillaan se on silloin kun kuuluttaja sanoo valmis. Hevoset volttaavat ja lähtevät voltista kiertämään rataa. Sitten saakin jo odotella, että milloin kuuluu, “numero kaksi Pikavippi hylätään pitkästä laukasta” tai jotain muuta vastaavaa. Aina toivotaan menestystä ja puhdasta juoksua ilman laukkaa, mutta aina se ei onnistu. Tähän mennessä olen ollut kerran istumassa kuskin vierellä kärryillä voittajaesittelyssä ja se jos mikä oli mahtava tunne. Toisinaan riittää sen lempihevosen toinen tai kolmas sija saamaan kyyneleet silmäkulmaan ja tajuamaan, että tämän takia minä teen tätä.
Tämä kaikki touhuaminen kolmen rakkaimman hevosen kanssa antaa sopivasti sykettä elämään. Hommassa on omat haasteensa, kuten miten saada hevonen juoksemaan puhtaasti tai miksi se käyttäytyy tietyllä tavalla. Mielessä pyörii vähän väliä suuria kysymyksiä joihin kaipaa vastausta. Kellään ei ole aina hyvä päivä mutta, jos molemmilla osapuolilla on huono päivä, voin sanoa jo nyt, että ongelmia on jo tarhasta hevosta ottaessa. Hyvinä päivinä sekä parhaimpina hetkinä hevonen saattaa painaa pään syliin ja huokaista syvään. Se saa minut herkistymään ja tajuamaan aina uudelleen ja uudelleen minkä takia teen tätä. On olemassa yksi vitsi, jossa sanotaan “rohkeus on sitä, että pelkää kuollakseen ja valjastaa tamman siitä huolimatta”. Tämä on yksi parhaiten tätä lajia kuvaavista lauseista minun mielestäni.
Tämä oli äidinkielen valinnaisen kirjoitelma aiheesta "sopivasti sykettä" ja ajattelin julkaista tämän täällä, koska aihe tässä on hevoset.
