Sairasloma loppuu

Kiitos Jennalle kuvaajana olemisesta!

Niin kauan minä sitä kyselin, että pääsin vihdoin ja viimein liikuttamaan Pipsaa. Koko homma lähti siitä, kun toissapäivänä soittelin Tuomolle, ja kyselin, että millä kannalla se on c-ajolupakurssista. Vastauksena oli, että täytyy soittaa Ala-Korvelle, tämän asian hoidin eilen. En kamalasti selvyyttä asiaan saanut, mutta selväksi tuli, että Kuopiossa pitäisi käydä 2-3 kertaa viikossa sekä ainakin viidellä kerralla oltava hevonen mukana. Vieläkään en ole tehnyt lopullista päätöstä, mutta viimeistään keskiviikkona on ilmoittauduttava kurssille. Toisaalta, haluaisin käydä sen nyt, koska seuraava mahdollisuus on ehkä Hingunniemessä yli vuoden kuluttua, kun aloitan hevostenhoitaja opiskelut. Jospa nyt viikonlopun aikana saisi jotain ajatusta ja päätöstä tehtyä. 

Palataan tähän päivään, kun pääsin vihdoinkin siis ratsastamaan Pipsan. Kävin 10 jälkeen antamassa hevosille heinät, ennen sitä tietenkin kävin Pipsan luona. Tälläkin kerralla, se antoi heti kiinni, jonka jälkeen painoi pään syliin. Tämän saman jutun se teki silloin, kun otettiin kuvat. Se hetki tallentui onneksi kuviin, jotka ei todellakaan tarvitse erillistä kuvatekstiä. Palasin yhden aikoihin tallille, äiti ja serkku mukana. Tiesin, että mun on turha yrittää saada Pipsa tarhasta yksin pois, joten parempi vain, että on joku kaverina ottamassa. Lili häselti äidin kimpussa, mutta päätti kuitenkin jäädä syömään vihreää. Pipsa tyytyi kohtaloonsa, ja tuli nöyränä perässä katokselle. Sain sen varustoitua, eniten aikaa vei thiedeman ohjien laittaminen, ei ne kylläkään ole monimutkaiset, mutta silti liian hankalat minulle. Päästiin lähtemään matkaan, kun sain itselleni myös vehkeet päälle. 

Ensimmäiset 500m mentiin jarru päällä, ja mutkitellen. Kaverit jäi tallille, niin eihän sitä voi yksin lähteä missään nimessä. Sain kuitenkin Pipsan suostuteltua maantielle, ja pikkuhiljaa alkoi vauhtikin kiihtymään. Jouduttiin hyppäämään pusikkoon piiloon, kun traktori tuli vastaan. Olisin halunnut oikaista metsätien kautta, mutta ajattelin Pipsan jalkaa tässä tilanteessa. Sillä on edelleen tikit jalassa, ja lähtiessä haavan päällä oli sideharso, joka valuikin pellolla pyörimisen jälkeen pois. Lahdentie kun aukesi edessä, alkoi dieselmoottori lämpiämään, ja jalka nousemaan. Itse sai heräillä selästä hallitsemaan vauhtia puolipidätteiden avulla. Välillä tuntui, että niistä ei ole mitään hyötyä, kun vauhti kiihtyy ja kiihtyy. Matkanteko tyssäsi kuin seinään, kun siili oli tienvarrella. Aloin miettimään, miten Pipsa voi nähdä piikkipallon pusikossa? Se vain pysähtyi, käänsi aavistuksen verran päätä oikealle, ja alkoi törisemään kamalasti. En tiedä kumpaa pelotti enemmän Pipsaa vai sitä siiliä.. 

Siilistä selvinneenä jatkoimme reippaalla tahdilla matkaamme. Tutut ja ei niin turvalliset ojan ylitykset pelottivat Pipsaa. Tottakai, kun sieltä tulee joku peto, joka syö pienen Pipsan yhdellä kerralla. Sana käynti, oli jotain aivan uutta Pipsalle. Eihän sitä mitenkään voida koko matkaa kävellä, varsinkaan kun olisi kamalasti menohaluja. Selässäkään ei voinut matkustaa, en voi sanoa, että olisin joskus vain matkustellut. Olisin lentänyt monta kertaa, jos tuota olisin harrastanut. Ylämäki tuli, ja Pipsa alkoi olemaan sitä mieltä, että kyllähän me nyt yksi mäki voidaan juosta. En ollut samaa mieltä, aloin keräilemään ohjia käteen sekä antamaan puolipidätteitä enemmän. Oltiin käynnin ja ravin rajamailla koko ylämäen ajan, mutta silti me käveltiin se ylös. Tämän jälkeen alkoi perinteinen puskien kyttäily, ja epäröinti. Johon Pipsa lisäsi pienenkin ylämäen juoksemisen, ei kyllä onnistunut siinä kertaakaan. 

Päätin vallata pellon Pipsan kanssa. Pellosta puheen ollen, kyselin äidiltä meneekö meidän vuokrapeltoja kyntöön, ja sain myöntävän vastauksen. Pääsen siis pyörittelemään Pipsaa sinne, kunhan toinen rehu on tehty. Otettiin ensin vasenkierros, joka on helpompi Pipsalle. Avut kuntoon, ja ajatus siihen mitä oltiin tekemässä. Ei mennyt kauaa, kun sain Pipsan asettumaan edes jotenkin oikealla tavalla. Mentiin vain kävelyä, mutta siinäkin oli haastetta. Kehuin Pipsaa, jonka jälkeen vaihdettiin vaikeampaan suuntaan. Ei se vieläkään oikein onnistunut, ympyrä vain pieneni ja pieneni, ja oikeastaan se oli siinä vaiheessa jo neliö. Sain jopa kahden askeleen verran asettumaan sen edes vähäsen oikealla tavalla, mutta eipä se siitä jatkunut.

Päätin lopettaa suht hyvään suoritukseen kehumalla, ja poistumalla Lahdentielle. Kotiinpäin oli kiire, en vain tiedä syytä. Otettiin muutaman metrin välein pysähdyksiä, joka rauhoitti molempia. Puolipidätteet olivat myös käytössä ahkeraan sekä puhuminen. Tämä oli niitä harvoja reissuja, jolloin me kirjaimellisesti käveltiin 95% koko matkasta. Se kohta, jossa siili oli, piti kiertää kaukaa. Olihan se hieman huvittavaa. Maantiellä alkoi kamala pään viskely, mutta nähtävästi meni halut siihen ohjien takia, jotka estävät tekemästä tuota. 

Loppuun se kaikista "onnistunein" kuva